Kuka puolustaa monikulttuurista Suomea?

Tämä kirjoitus pohjaa Kuuntelija-podcastin jaksoon 83, jossa vieraana oli Puolustusvoimien kapteeni Lauri J. Mattila. Jaksossa käsiteltiin aihetta, josta julkisuudessa puhutaan vaivihkaa: sitä, miten huomattava osa tietyistä maahanmuuttajataustaisista ryhmistä jättää varusmiespalveluksen suorittamatta – joko jättäytymällä pois kutsunnoista tai hakeutumalla vapautukseen. Mattilan jaksossa esittämien havaintojen perusteella kyse ei ole yksittäistapauksista vaan laajasta ja systemaattisesta ilmiöstä. Se on vakava signaali maanpuolustuksen kannalta – ja juuri siitä tässä kirjoituksessa on kyse.

Maahanmuuttajien maanpuolustustahdottomuus ei ole yllätys kenellekään muulle kuin liberaalille eliitille itselleen.

Toivottavasti pian hitaammallekin valkenee, ettei yksikään massamaahanmuuttoa ja monikulttuurisuuspolitiikkaa ajanut taho vaivautunut missään vaiheessa pohtimaan, miten ne tekevät Suomesta turvallisuuspoliittisesti hauraamman kuin koskaan.

Ne arvot, joihin suomalaisen on median ja poliittisen eliitin mukaan nykyään uskottava – ja joiden puolesta hänen oletetaan tarvittaessa uhrautuvan ja kaatuvan – ovat seuraavat:

• ”monikulttuurinen Suomi”
• ”eurooppalaisuus” (siis EU)
• ”kansainvälinen sääntöpohjainen järjestelmä”
• ”pride”

Nämä ovat abstrakteja, keinotekoisia ja ylhäältä käsin luotuja iskulauseita, joihin viimeinenkin höntti lakkaa uskomasta viimeistään kuullessaan pommikoneiden jylinän yläpuolellaan. Maahanmuuttajille nämä ”arvot” ovat tietysti vielä vieraampia – he pitäytyvät mieluummin omassa kulttuurissaan.

Samalla suomalaisten omaa kulttuuriperintöä on häivytetty ja mitätöity maahanmuuton ja vasemmistolaisten korvikeuskontojen tieltä. Maanpuolustustahdon kolmea peruspilaria – ”koti, uskonto ja isänmaa” – ei ole ainoastaan systemaattisesti heikennetty, vaan niiden kannattaminen on nykyään leimattu ”äärioikeistolaisuudeksi”.

Myöskään maahanmuuttajille ei ole luotu mitään edellytyksiä sitoutua suomalaiseen yhteiskuntaan. Olematon integraatio ja monikulttuurisuuden ihannointi ovat johtaneet tilanteeseen, jossa monet uudet tulijat eivät koe mitään sisäistä velvollisuutta puolustaa Suomea – tosin ehkäpä se ei tainnut olla koko monikulttuurisuusprojektin tarkoitus alun perinkään.

Tämä on liberaalin eliitin itsensä aiheuttama katastrofi. Se on hajottanut ne siteet, joiden varassa yhteiskunta on perinteisesti kyennyt vaatimaan uhrauksia kansalaisiltaan.

Liberalismi ei kestä ”kodin, uskonnon ja isänmaan” kaltaista arvohierarkiaa, koska se perustuu relativismiin: se näkee näissä arvoissa uhan omalle ”neutraaliudelleen”. Se demonisoi perinteiset, orgaanisesti syntyneet arvot ”äärioikeistoksi”, mutta ei myöskään kykene luomaan uusia arvoja, joihin ihmiset aidosti sitoutuisivat. Se vaatii uhrauksia sellaisen järjestelmän puolesta, jonka merkityksettömyyttä se on itse ollut edistämässä teeskennellessään ”neutraaliutta”.

Liberaalit rakastavat aina keskustelun viemistä ulkoisiin mittareihin – turvallisuuspolitiikassa puheeseen ”liittoutumisesta”, ”kansainvälisistä sopimuksista” ja ”asejärjestelmistä” – mutta unohtavat aiheesta riippumatta, että aito merkitys syntyy lopulta asian laadullisesta sisällöstä. Todellinen turvallisuuskaan ei synny pelkästään aseista tai liittoutumisesta. Se syntyy sisäisestä koheesiosta: yhteisestä kulttuurista, yhteisestä identiteetistä, yhteisestä historiasta, kulttuurisesta jatkuvuudesta ja tulevista sukupolvista – eli yhteisestä tahdosta puolustaa omaa maataan.

Ihminen puolustaa sitä, minkä kokee omakseen. Puolustustahto nousee elävästä kansakunnasta alhaalta ylöspäin.

Ilman näitä ulkoinen uhka muuttuu paljon todennäköisemmäksi ja vaarallisemmaksi.

Jos tätä ristiriitaa ei suostuta tunnustamaan saati korjaamaan – tai jos hyödylliset hölmöt leimaavat sen esiin nostamisen puhtaan tunneperäisesti ”ryssän kätyrinä” toimimiseksi – maa on jo hyvää vauhtia matkalla kohti perikatoa.