Puu-Myllypuro: hyvettä ilman omaa nahkaa pelissä

Päätös lähettää Puu-Myllypuron ja vastaavien alueiden suomalaislapsia heittopusseiksi maahanmuuttajavaltaisiin kouluihin ei ole pelkkä koulutuspoliittinen toimenpide.

Se on jälleen yksi selkeä osoitus siitä, kuka järjestelmässämme kantaa huonojen päätösten riskin – ja kuka vain performoi hyvettä ilman mitään omaa nahkaa pelissä.

Toistuva havainto on karu: kiihkeimmät tällaisten järjestelyjen puolustajat ovat usein joko lapsettomia tai sellaisia, joiden omat lapset eivät ole näissä kouluissa eivätkä riskialueilla. Heillä ei ole asiassa mitään henkilökohtaista panosta. Heidän aikahorisonttinsa, kiinnostuksensa ja riskinsä ovat toisenlaiset.

Taloustiede ja evoluutiobiologia tukevat vahvasti sitä, mitä vanhemmat tietävät omasta kokemuksestaan: lasten saaminen muuttaa ihmisen aikapreferenssiä. Vanhemmuus madaltaa sitä. Ihminen lakkaa optimoimasta vain omaa hedonistista nykyhetkeään ja alkaa painottaa tulevaisuutta – 10, 20, 30 vuoden, joskus satojenkin vuosien päähän: turvallisuutta, koulujen tasoa, sosiaalista luottamusta ja yhteiskunnan jatkuvuutta omien lastensa tähden.

Lapseton ihminen voi helpommin elää korkeammalla aikapreferenssillä. Hän voi suhtautua yhteiskuntaan abstraktina projektina, jossa ”yhdenvertaisuus”, ”monimuotoisuus” tai ”integraatio” ovat periaatteita, joiden kustannukset koituvat aina jollekin muulle. Tämä ei toki ole syytös jokaista lapsetonta vastaan – poikkeuksia on – mutta väestötason ilmiö on kiistaton. Siksi on nurinkurista, että päätökset, jotka koskevat perheiden konkreettista arkea ja lasten turvallisuutta, tekevät usein ne, joilla ei ole asiassa samaa pitkän aikavälin nahkaa pelissä.

Vielä pahempi on tilanne, jossa päätösten puolustajat tietävät pitävänsä omat lapsensa turvassa. He asuvat oikeilla postinumeroilla, valitsevat oikeat koulut tai siirtävät lapset tarvittaessa yksityiselle tai ruotsinkieliselle puolelle. Heidän ”segregaation ehkäisynsä” ja ”yhdenvertaisuutensa” ovat täysin riskittömiä. Se on performatiivista hyvettä: julkinen ele, joka nostaa omaa moraalista statusta ilman, että oma perhe kärsii seurauksista.

Kyseessä on klassinen managerialismi. Päätöksentekijät ja heidän tukijansa operoivat abstraktilla tasolla – indikaattoreilla, strategioilla ja julistuksilla – kun aidot kustannukset ulkoistetaan niille, joilla on orgaaninen side paikkaan, kouluun ja omiin lapsiin. Järjestelmä palkitsee niitä, jotka puhuvat abstraktioilla mutta elävät suojassa konkreettisilta seurauksilta.

Seuraus on selvä. Valtaeliitti ja sitä tukeva kerros ovat irronneet niistä yhteisöistä, joiden yli ne hallitsevat. Orgaaninen vastuu (oma lapsi, oma naapurusto, oma tulevaisuus) on korvattu abstraktilla vastuulla (”yhteiskunnan kokonaisetu”, ”tasa-arvo”). Kun mitään omaa nahkaa ei ole pelissä, päätöksistä tulee ideologisia kokeita.

Yhteiskunta nähdään suunnittelun kohteena, ei elävänä organismina. Lapset ovat resursseja, joita siirrellään indikaattoreiden tasapainottamiseksi. Perheiden konkreettinen hyvä on alisteinen ylhäältä määritellylle projektille.

Se, joka kantaa seuraukset, ei päätä.
Se, joka päättää, ei kanna seurauksia.

Tällainen järjestelmä ei voi pitkällä aikavälillä tuottaa luottamusta, jatkuvuutta eikä yhteistä hyvää. Se tuottaa katkeruutta, pakoa (”koulushoppailua” ja muuttoa kauemmas) ja lopulta oman legitimiteettinsä jatkuvaa rapautumista.