Kokoomuslainen patriotismi on puutteellista
Kokoomuslainen isänmaallisuus osaa puhua kovaa, kun vihollinen on ulkoinen valtio, mutta vaikenee, kun kysymys on perheestä, uskonnosta tai kulttuurin sisällöstä. Miksi isänmaalla on oltava luonne ennen vihollista – ja miksi pelkkä reaktio ei voi koskaan olla identiteetti.
Kokoomuslainen patriotismi on taitavaa vain yhdessä asiassa. Kun vihollinen on valtio, se osaa puhua: raja menee kiinni idässä, aseita lähetetään, uhrista puhutaan vakavalla äänellä.
Mutta virhe on kuvitella tämä isänmaallisuuden koko sisällöksi. Jos isänmaa on olemassa vain ulkoista vihollista vastaan ja sen sisältö jätetään ”avoimeksi” ja ”neutraaliksi”, jäljelle jää sohvasankaruus. Sota voi olla välttämätön silloin, kun kansan olemassaolo on uhattuna – mutta sota ei vielä kerro, miksi tämä olemassaolo on säilyttämisen arvoinen.
Isänmaa itsessään tarkoittaa juuri tätä: kansalla on luonne ennen kuin sillä on vihollinen. Sillä on kieli, tavat, perheet, kirkko, ammatit, paikalliset lojaliteetit ja käsitys siitä, mitä ihmisen hyvä elämä tässä maassa on.
Jos isänmaallisuuden lähtökohta on kokoomuslainen – ”mikään kulttuuri ei saa olla julkisesti toista parempi” – puolustetaan onttoa kehystä, johon kukaan ei lopulta usko. Patriotismi on silloin vain reaktio, eikä reaktio voi koskaan olla identiteetti.
Liberalismi kieltää julkiselta elämältä määräävän käsityksen ihmisen hyvästä. Jäljelle jäävät vain menettelyt: ”oikeudet”, ”markkinat”, ”turvallisuus”, ”oikeusvaltio”, ”veroprosentti”. Kun vihollinen ilmestyy, menettely saa äkkiä sisällön. Voidaan taas puhua meistä ja heistä, koska vihollinen on ulkopuolinen valtio.
Kun kysymys on avioliitosta, lapsesta, oman kulttuuriperinnön arvostamisesta, opettamisesta ja siirtämisestä jälkipolville, uskonnon julkisesta luonteesta tai siitä, mitä kansaan liittyminen vaatii, sama kieli katoaa. Silloin ei ole enää meitä. On vain yksilöitä, joiden mieltymyksiä ei saa asettaa paremmuusjärjestykseen.
Samanaikainen kovuus itänaapuria kohtaan ja arkuus kotona ovat mahdollisia vain silloin, kun ihmiskuva on väärä: kun ihminen on pelkkä atomistinen valitsija ilman luonnetta, olento jolla ei ole annettua päämäärää vaan ainoastaan mieltymyksiä.
Valtio saa olla vihollinen, koska valtio on ulkoinen este atomistisen yksilön valinnalle. Mikään elämänmuoto ei saa olla totuus, koska totuus sitoisi valitsijan johonkin, mitä hän ei itse keksinyt tai ”valinnut”.
Siksi tankki on selvä ja avioliitto hämärä. Tankki uhkaa ruumista. Avioliitto, lapsi ja uskonto uhkaavat autonomiaa – ja autonomia on ainoa pyhä.
Jos kysytään, mitä raja suojelee, vastauksia on useita, eivätkä ne ole samanarvoisia.
Ensimmäinen on alue ja väestö. Se on välttämätön mutta ohut peruste. Alue ilman yhteistä, jaettua todellisuuskäsitystä on pelkkä kartta.
Toinen on instituutiot: eduskunta, tuomioistuimet, Nato, markkinat. Tämä on se ylin taso, johon kokoomuslainen patriotismi yltää. Se on osin vakavaa, mutta se kuvaa koneistoa – ei elämää, jota koneisto palvelee.
Kolmas on yhteinen hyvä: perheiden jatkuvuus, lasten kasvatus, suomalainen kieli ja kulttuuri, uskonnon harjoitus, paikallinen kuuluminen, ammatillinen kunnia sekä kyky haudata omat kuolleet ja siunata omat avioliitot ilman että nämä ovat pelkkää yksityistä makua. Tämä on patriotismin ylin, aristoteelinen taso. Se ei kysy vain, kuka hyökkää, vaan mitä hyvää hyökkäys uhkaisi.
Ilman kolmatta tasoa kaksi ensimmäistä alkavat syödä itseään. Voidaan puolustaa aluetta, jolla asuu väestöryhmiä, jotka eivät jaa samaa elämänmuotoa. Voidaan puolustaa instituutioita, jotka opettavat, ettei mitään elämänmuotoa saa nimetä toista korkeammaksi.
Tällainen isänmaallisuus voi vielä hetken torjua hyökkäyksen. Mutta se häviää rauhassa.
Sohvasankari on patriootti, joka lainaa kovuutensa tilanteesta, jossa kovuus on helppoa: kohde on kaukana ja yksimielisyys valmis. Isänmaa itsessään vaatii kovuutta kotona: kykyä nimetä hyvä ja elää sen mukaan silloin, kun kukaan ei hyökkää.
Se on nyky-Suomessa vaikeampaa kuin tankkien tuomitseminen. Siksi sitä vältetään.