Stubbin intohimo suuntautuu aina ulospäin

Alexander Stubbin julkinen sitoutuminen Ukrainaan on Suomen presidentille poikkeuksellisen voimakasta. Kun hän sanoo, että ”hänen sotansa on Ukrainan sota”, ja kun Suomi sidotaan pitkäaikaisiin poliittisiin, taloudellisiin ja sotilaallisiin tukirakenteisiin, kyse ei ole enää pelkästä solidaarisuudesta, vaan jostain, joka paljastaa presidentin prioriteettien järjestyksen.

Ukrainan puolustaminen Venäjän hyökkäystä vastaan on toki perusteltavissa realistisin argumentein. Venäjän voitto heikentäisi Euroopan turvallisuusjärjestystä ja Suomen omaa asemaa. Tämä ei kuitenkaan selitä, miksi samaan intensiteettiin ei koskaan ylletä Suomen sisäisissä kysymyksissä.

Suomalaisten on aiheellista kysyä:

Missä on vastaava poliittinen energia rajavalvonnan, palautusten ja haitallisen maahanmuuton kitkemisen puolesta?

Missä on sama päättäväisyys, kun EU:n ilmastotavoitteet, energiapolitiikka ja sääntely iskevät teollisuuteen ja elinkustannuksiin?

Missä on into puolustaa suomalaista omistajuutta, teollista pohjaa ja demografista jatkuvuutta yhtä kiihkeästi kuin Ukrainan Nato- ja EU-polkua?

Näissä asioissa sävy on toinen. Rajoja ei saa ”sulkea”, ilmastotavoitteista ei tingitä ja monikulttuurisuus esitetään lähtökohtaisena rikkautena. Stubbilainen intohimo on jotain, joka kanavoituu aina maan rajojen ulkopuolelle, ei koskaan sisälle.

Karu totuus on, että Stubbin edustama globalistinen, liberaaliin kansainväliseen järjestykseen nojaava viitekehys ei näe kansallisvaltiota itseisarvona vaan reliikkinä, joka on aina alisteinen suuremmille rakenteille – EU:lle, kansainvälisille järjestöille ja ”sääntöperustaiselle järjestykselle”. Kansallinen etu nousee esiin hyvin valikoiden, lähinnä silloin, kun se palvelee näitä globaaleja rakenteita.

Ukraina sopii tähän kehykseen täydellisesti: se näyttäytyy kamppailuna sääntöperustaisen järjestyksen ja autoritaarisen revisionismin välillä.

Suomen sisäinen demografinen muutos, kulttuurinen jatkuvuus ja teollinen kilpailukyky sen sijaan näyttäytyvät tälle maailmankuvalle kapeilta, kiusallisilta tai suoraan haastavilta asioilta. Siksi ne joko sivuutetaan tai niiden esille nostajat haukutaan ”taantumuksellisiksi” tai ”rasisteiksi”.

Presidentin tehtävä on Suomen turvallisuuden, itsemääräämisoikeuden ja kansalaisten pitkän aikavälin edun puolustaminen. Ukrainan tukeminen voi olla osa sitä, mutta ei sen korvike. Kun ulkoinen projekti nousee intohimon pääkohteeksi ja sisäiset kysymykset – raja, maahanmuutto, väestö, energia, teollisuus, arjen turvallisuus – jäävät toissijaisiksi, prioriteetit ovat kääntyneet väärinpäin.

Suomi on itsenäinen kansakunta, jonka olemassaolo ja jatkuvuus ovat itseisarvo – ei pelinappula stubbilaisille globalisteille.