Relativistinen maailmankuva johtaa väistämättä instrumentaaliseen ihmisarvoon

Relativistit haluavat pitää yllä illuusion, että ”ihmisarvo” on itsestäänselvä, universaali ja kaikille yhteinen asia. Mutta kuten totesin aiemmassa kirjoituksessani ”Miten relativismi johtaa vaihtoehdottomuuden tyranniaan”, relativistihan on jo elämänkatsomuksessaan mennyt luopumaan kaikesta objektiivisesta perustasta ja arvoista!

Jos ihmisarvo on olemassa, sen täytyy perustua johonkin, mutta relativistisessa maailmankuvassa perustaa ei ole. Lopulta relativistisessa näkemyksessä ainoa arvo on mitattavaa ja todistettavissa olevaa ”arvoa” – siis ihmisen instrumentaalista arvoa – eli sitä, miten hyödyllinen ihminen on yhteiskunnalle tai muille.

Ei ole lainkaan sattumaa, että tällöin:

• syntymättömän lapsen arvo voidaan mitätöidä ”naisten oikeuksilla”,
• vanhuksen tai sairaan arvo voidaan mitätöidä ”elämänlaadulla” tai ”yhteiskunnallisella hyödyllä”,
• tulevaisuudessa ihmisarvon suhteellistaminen voi tapahtua älykkyyden, tuottavuuden tai geneettisen profiilin perusteella.

Kun objektiivinen ihmisarvo hylätään, tilalle ei voi silloin tulla mitään muuta kuin vahvemman valta määritellä tuo arvo.

Relativisti julistautuu ”heikoimpien suojelijaksi” (hän on erinomaisen hyvä aina julistamaan asioita), mutta hän ei lopulta suojele heikompia. Hän tekee heikompien arvon riippuvaiseksi vahvempien määritelmistä.

Siksi abortti, eutanasia, geenivalinta ja tulevaisuudessa mahdollisesti myös ”ei-toivottujen” ryhmien arvottaminen tulevat mahdollisiksi: kaikki relativismin ”edistyksen” nimissä.

Tätä Jussi Halla-aho pyrki sanoittamaan kuuluisassa kirjoituksessaan ”instrumentaalisesta ihmisarvosta”. Relativistit eivät suuttuneet siitä, että Halla-aho oli ”äärimmäinen”. He suuttuivat siitä, että hän oli johdonmukainen.

Se on relativistien suurin pelko: että joku näyttää, mihin heidän oma ajattelunsa lopulta johtaa.