Vaihtoehdottomuuden tyrannia – Elina Hiltusen tapaus

Turun kokoomuksen valtuustoryhmä erotti syyskuun alussa 2026 valtuutettu Elina Hiltusen ryhmästään määräajaksi, lokakuun loppuun asti. Syyksi ilmoitettiin Hiltusen sosiaalisen median ulostulot: hän oli arvostellut Instagram-videoillaan muun muassa islamia ja naisten aborttioikeutta. Ryhmänjohtaja Olli Mannin mukaan tapa, jolla asioita oli esitetty, ”ei ole kuulunut kokoomuksen tapaan”. Hiltusta oli lisäksi kehotettu poistamaan video, jossa hän käsitteli islamin pyhiä kirjoituksia. Hän kieltäytyi vedoten sananvapauteen: Suomessa jokaista uskontoa on voitava arvostella.

Tapaus näyttää liberaalin relativismin sisäisen logiikan kirkkaammin kuin mikään teoria.

Kokoomusliberalismi sanoo: kaikkia uskontoja saa kritisoida, abortista saa olla mitä mieltä tahansa. Sitten se rankaisee sitä, joka siteeraa islamin keskeisiä lähteitä, ja sitä, joka kutsuu aborttia tappamiseksi. Samaan ryhmään mahtuu tietysti myös kokoomusmuslimi, joka voi rouvitella homoseksuaalia perussuomalaista ilman vastaavaa seuraamusta.

Tämä on liberaalin relativismin ainoa mahdollinen käytännön seuraus.

Relativismi väittää olevansa neutraali: ei ole parempaa kulttuuria, ei sitovaa oppia, ei hyvää tai pahaa – kaikki on suhteellista. Mutta neutraalius on aina illuusio: relativisti asettaa oman tyhjän ideologiansa ainoaksi sallituksi julkiseksi totuudeksi. Hiltusen toiminta muuttuu näin moitittavaksi, koska se olettaa arvohierarkian: että jokin teksti voi olla yhteensopimaton suomalaisen oikeusvaltion kanssa, ja että sikiö joko on tai ei ole ihminen.

Kun totuuden tavoittelu kielletään, erimielisyyttä ei ratkaista argumentilla. Relativismi ei voi voittaa argumentilla, koska se kumoaa itsensä heti kun se väittää jotain sitovaa. Jäljelle jää valta: ”tapa”, ”turvattomuus”, ”pelon hallinta”, ”meidän arvomme” – nämä julistukset eivät ole filosofiaa vaan managerin kieltä. Holhoava valtio ja puolueen kurinpitokone eivät ole liberalismin irvikuva, vaan se, mihin liberalismi päätyy, kun se on ensin kieltänyt mittapuun, jolla vaihtoehtoja voisi punnita.

Siksi syntyy vaihtoehdottomuuden tyrannia. Virallisesti kaikki on sallittua. Käytännössä sallittua on vain se, mikä ei riko relativismin monopolia. Saat kyllä puhua abortista ”valintana” tai punnita eri ”yksilön oikeuksia” keskenään, mutta et moraalisesti tuomita sitä tappamisena. Saat puhua islamista ”kotoutumisen haasteiden” kontekstissa, mutta et siteerata sen kanonisoituja tekstejä. Saat olla suomalainen konservatiivi, kunhan et väitä, että suomalaisella kulttuurilla voisi olla jokin sisältö, jota toinen sisältö uhkaa. Kaikki muu on ”brutaalia”, ”vihaa” tai ”syrjintää”. Suvaitsevaisuus on aina yksisuuntaista: sinun on suvaittava relativistin subjektiivista tyhjyyttä, mutta relativistin subjektiivinen tyhjyys ei suvaitse sinun järjestystäsi.

Tässä näkyy myös, miksi konservatiivikristityn ääni on halvempi menettää kuin maahanmuuttajamuslimikonservatiivin. Relativistinen manageri ei punnitse, kumpi oppi on totuudenmukaisempi tai yhteensopivampi oman kulttuurin tai perustuslain kanssa. Hän punnitsee, kumpi konflikti on kalliimpi puolueelle. Kristitty konservatiivi voidaan leimata taantumukselliseksi ilman, että leima rikkoo ”neutraaliuden” brändiä – hänen äänensä valuu joka tapauksessa juuri niihin piireihin, jotka on jo demonisoitu taantumuksellisiksi. Islamin tekstien arvostelu sen sijaan uhkaa muuttaa kritiikin ”turvattomuudeksi”, ryhmän tunnustuksen epäämiseksi. Se on institutionaalisesti kalliimpaa juuri siksi, että relativismi on jo luovuttanut kyvyn sanoa: tämä oppi on heikompi, tämä käytäntö ei kuulu tänne.

Vaihtoehdottomuus ei koskaan jää tyhjäksi. Kun yhteinen totuus on kielletty, tyhjiön täyttää vahvempi, vähemmän relativistinen toimija. Ei suinkaan relativistin ”kaikki kulttuurit yhtä hyviä” -julistus, vaan se kulttuuri tai koneisto, joka pitää omia rajojaan pyhinä ja toisen kritiikkiä väkivaltana.

Ensin kielletään arvohierarkia suvaitsevaisuuden nimissä; sitten jäljelle jää vain se, jolla on valtaa tehdä omasta loukkaantumisestaan laki, ryhmäsääntö tai vaalikustannus. Liberalismi ei ”lipsahda vahingossa” tähän – se johtaa tähän, kun ”kaikki on sallittua” on ainoa julkinen metafysiikka.