Mikä libertarismissa on vialla?

Klassiset liberaalit ja libertaarit näkevät usein Suomen ja länsimaiden ykkösongelmana liian laajan valtion ja pitävät sitä kaiken pahan juurisyynä. Tämä on sinänsä ymmärrettävää: nykyinen sosiaalivaltio on todella työntänyt lonkeronsa joka kolkkaan, ja näemme jatkuvasti, millaisiin ongelmiin liiallinen byrokratia ja verovaroin tapahtuva eturyhmien suosinta – käytännössä korruptio – johtavat.

Kysymys on kuitenkin ensisijaisesti toinen: millaisen valtion liberalismi itse synnyttää?

Tämä on silti vain lähtökohta. Laajemmin pyrin tässä kirjoituksessa vastaamaan perustavampaan kysymykseen: mikä libertarismissa ja anarkokapitalismissa – ja koko niiden taustalla olevassa ajattelutavassa – on pohjimmiltaan vialla.

Väärä individualismi, väärä yhteisöllisyys

Klassinen liberalismi – väärä individualismi – määrittelee yksilön irralliseksi orgaanisista yhteisöistä, kuten perheestä, lähiyhteisöstä ja kansakunnasta. Valtion tehtäväksi jää murtaa esteet mahdollisimman laajan yksilön- ja taloudellisen vapauden tieltä.

Tämä johtaa väistämättä siihen, että orgaaniset yhteisöt – käytännössä yhteisön kulttuuriset normit – korvautuvat markkinoilla, sopimuksilla ja, paradoksaalista kyllä, yhä laajemmalla valtiolla. Atomistiset yksilöt eivät nimittäin kestä ilman vahvan valtion tukea. Väärä yksilöllisyys synnyttää vastareaktiona väärän, valtiokeskeisen yhteisöllisyyden: kansallissosialismin, neuvostososialismin tai nykyisen holhoavan hyvinvointivaltion.

Väärä individualismi ja väärä yhteisöllisyys ovat saman liberalistisen kolikon kaksi puolta.

Olen käsitellyt tätä teemaa – sitä, miten liberalismi atomisoi yksilön ja kuinka syntyvä tyhjiö synnyttää lopulta yhä suuremman valtion – tarkemmin kirjoituksissa ”Vapauden illuusio” ja ”Miksi oikeisto luovuttaa vallan aina automaationa vasemmistolle?”.

Konstruktivismi: liberalismin ja sosialismin yhteinen juuri

Libertarismin ydinongelma on filosofinen: se yrittää johtaa koko moraalin ja yhteiskunnan muutamasta aksioomasta, ennen kaikkea väkivallattomuusperiaatteesta (non-aggression principle, NAP). Tämä on puhdasta konstruktivismia – yritystä rakentaa todellisuus tyhjästä pelkän järjen varassa, yliarvioiden ihmisen kyvyt ja sivuuttaen orgaaniset rajoitteet sekä vuosituhansien kulttuurievoluution tulokset.

Sosialismi tekee saman virheen toisesta suunnasta: koko yhteiskunta pyritään konstruoimaan valtiollisena suunnitelmana, ja laki korvaa moraalin.

Tämä on sekä liberalismin että sosialismin kohtalokasta ylimielisyyttä, ja se juontuu niiden yhteisestä alkuperästä – valistuksen konstruktivismista. Sen ajattelumallin muotoilivat aikanaan muun muassa seuraavat ajattelijat:

• Thomas Hobbes kuvitteli ihmisen alkutilaksi ”luonnontilan”, kaikkien sodan kaikkia vastaan, josta irralliset yksilöt pakenevat solmimalla yhteiskuntasopimuksen kaikkivaltiaan valtion (Leviathanin) kanssa. Näin sekä yksilö että valtio rakennetaan ikään kuin tyhjästä.
• René Descartes pyrki rakentamaan koko tiedon uudelleen puhtaalta pöydältä, epäilevän mielen (cogito) varaan, luottaen perityn perinteen sijaan pelkkään järkeen. Tästä tuli malli ajatukselle, että todellisuus voidaan konstruoida tyhjästä pelkän mielen ja järjen avulla.
• John Locke asetti lähtökohdaksi autonomisen yksilön, joka kantaa ”luonnollisia oikeuksia” jo ennen yhteisöä ja liittyy yhteiskuntaan sopimuksella. Oikeuksista tuli yksilön omaisuutta – ei yhteisön, perinteen ja luonnollisen lain hedelmiä.

Yhteistä näille on kuviteltu nollapiste – luonnontila tai tyhjä taulu – josta autonominen yksilö ja yhteiskunta muka rakennetaan järjellä, orgaanisen kasvun ja perinteen sivuuttaen.

Moraali ei synny tyhjästä

Kun opetamme lapsiamme pyytämään anteeksi tai pitämään sanansa, emme johda näitä periaatteita puhtaalta pöydältä. Ne ovat ajan saatossa kumuloitunutta viisautta, jonka olemme saaneet perinnöksi.

Hayek – kenties 1900-luvun vähiten huono liberaali ajattelija – ymmärsi tämän osittain kannattaessaan spontaania järjestystä. Hänkään ei kuitenkaan nähnyt, ettei kapitalismi ole spontaania järjestystä: se rakennettiin konstruktivistisesti valistuksen fiktioiden varaan.

Orgaaninen markkinatalous vai moderni kapitalismi?

Tässä on tehtävä ero orgaanisen markkinatalouden ja modernin kapitalismin välillä. Kyvyttömyys nähdä tämä ero lienee koko modernin ajan keskeisin ”oikeistoliberaalin ajattelun” helmasynti.

Ennen valistusta ja teollista vallankumousta Eurooppa toimi orgaanisen markkinatalouden varassa. Sen keskeiset periaatteet olivat:

• Täysi henkilökohtainen vastuu: kauppias tai käsityöläinen vastasi henkilökohtaisesti kaikista veloistaan ja sopimuksistaan. Konkurssi saattoi tuhota paitsi yksilön, usein koko perheen.
• Kova raha: valuutta oli sidottu kultaan tai hopeaan, eikä rahan määrää voitu mielivaltaisesti kasvattaa.
• Täyden reservin pankkitoiminta: vaadittaessa nostettavat talletukset säilytettiin kokonaisuudessaan, eikä niitä lainattu eteenpäin. Luotonanto rahoitettiin aidoilla säästöillä – kullalla tai hopealla, jonka säästäjä oli tietoisesti luovuttanut lainattavaksi määräajaksi ja josta hän itse luopui tuoksi ajaksi. Pankki siis vain välitti olemassa olevia säästöjä säästäjältä lainanottajalle eikä luonut uutta rahaa tyhjästä.

Tämä järjestelmä oli vastuullinen ja aikapreferenssiltään matala – minkä voi yhä aistia ajan taiteesta, arkkitehtuurista ja filosofiasta – mutta hidaskasvuinen. Se ei mahdollistanut massiivista keinottelua eikä velkavetoista laajentumista.

Valistuksen aikana luotiin kaksi oikeudellista fiktiota, jotka nykyään otetaan itsestäänselvyyksinä mutta jotka muuttivat talouden luonteen perustavasti:

1. Osakeyhtiö ja rajoitettu vastuu. Yhtiölle annettiin oma, omistajistaan erillinen ”oikeushenkilöys”, ja osakkeenomistajat vastasivat veloista vain sijoittamansa pääoman verran. Näin riski voitiin siirtää yksilöiltä velkojille, työntekijöille ja koko yhteiskunnalle.
2. Osittaisvarantopankkitoiminta (fractional reserve banking). Pankit saivat lainata enemmän rahaa kuin niillä oli talletuksina – eli käytännössä luoda rahaa velasta. Keskiajalla tällaista harjoitettiin paikoin katolisen kirkon kielloista huolimatta, mutta vasta osakeyhtiöiden yleistyessä ilmiö räjähti, kun houkutus lainata huomattavasti enemmän kuin todella oli tallessa kävi liian suureksi.

Nämä kaksi fiktiota rahoittivat teollisen vallankumouksen. Ilman rajoitettua vastuuta ja kykyä luoda velkaa tyhjästä suuret tehtaat, rautatiet ja kaivokset eivät olisi kasvaneet yhtä nopeasti. Kapitalismi ei siis syntynyt spontaanisti alhaalta ylöspäin – se rakennettiin tietoisesti valtion tukemilla oikeudellisilla innovaatioilla.

Osittaisvarantopankkitoiminta teki pankkijärjestelmästä luonnostaan epävakaan ja kriiseille altiin. Juuri tästä syystä keskuspankit lopulta luotiin: ne eivät olleet myöhempi ”sosialistinen lisä” kapitalismiin, vaan suora seuraus velkapohjaisen järjestelmän epävakaudesta. Keskuspankit syntyivät pelastamaan velkajärjestelmän sen omilta toistuvilta kriiseiltä.

Seuraukset olivat kauaskantoisia:

• Riski erotettiin vastuusta → keinottelu ja lyhytnäköisyys lisääntyivät.
• Velasta tuli talouden moottori → järjestelmä vaatii jatkuvaa kasvua, kulutusta ja velkaantumista.
• Pienet ja perheyritykset jäivät altavastaajiksi → suuryritykset ja globaalit toimijat saivat rakenteellisen edun.

Orgaaninen markkinatalous perustui täyteen vastuuseen ja kovaan rahaan; moderni finanssikapitalismi perustuu rajoitettuun vastuuseen, oikeudellisiin fiktioihin ja velkaan.

Juuri tämän vuoksi kapitalismi on luonteeltaan velka- ja korkean aikapreferenssin talous. Kun raha luodaan velkana ja korolla, järjestelmä on pakotettu jatkuvaan kasvuun jo pelkästään velkojensa hoitamiseksi. Tämä palkitsee nykyhetken voiton ja kulutuksen pitkän aikavälin kestävyyden kustannuksella – aivan kuten orgaanisesta vastuusta irrotettu riski palkitsee keinottelun.

Rothbard ja Humen giljotiini

Sama konstruktivistinen perusvirhe – yritys johtaa koko moraali muutamasta aksioomasta – paljastuu konkreettisimmin, kun tarkastellaan Rothbardin väkivallattomuusperiaatetta (non-aggression principle). Se johtaa väistämättä kehäpäätelmiin. Rothbardin mukaan kahden vapaan yksilön vapaaehtoinen orjuussopimus johtaisi siihen, että tuomioistuimet pitäisivät sopimusta pätemättömänä, koska se loukkaisi väkivallattomuusperiaatetta. Paitsi… jos ihminen kerran omistaa itsensä täysin, mikään ei estä häntä myymästä itseään orjaksi – jolloin tuomioistuin voi yhtä hyvin päätyä täysin vastakkaiseen johtopäätökseen.

Anarkokapitalistit vastaavat tähän usein keksimällä lisää moraalisia rajoitteita väkivallattomuusperiaatteelle, jotta toinen skenaarioista suljettaisiin pois ja periaate olisi ”johdonmukaisempi”. Ongelma on ilmeinen: jos väkivallattomuusperiaate vaatii moraalisia rajoitteita, joita ei voida johtaa itse periaatteesta, aksiooma ei enää ole puhdas.

Moraalin johtaminen tyhjästä törmää näin väistämättä Humen giljotiiniin: siitä, miten asiat ovat, ei voi suoraan johtaa sitä, miten niiden pitäisi olla. Tarvitaan aina jokin välitaso – jokin pelkän aksiooman ulkopuolinen perusta, kuten luonnollinen laki.

Libertarismin filosofinen köyhyys

Libertarismin suurin heikkous onkin sen filosofinen köyhyys – tai suorastaan filosofian puute. Libertaari nostaa taloustieteen kaiken yläpuoliseksi kuningastieteeksi, josta yritetään johtaa sekä moraali että yhteiskunta. Tuloksena on ontto maailmankuva, jossa ihminen pelkistyy homo economicukseksi: rationaaliseksi utilitaristiksi, joka maksimoi omaa etuaan sopimuksilla.

Ilman vahvoja orgaanisia yhteisöjä – perhettä, seurakuntaa, paikallisyhteisöä – vapaakaan markkina ei tuota kestävää järjestystä. Se tuottaa joko uusia valtasuhteita, joissa vahvin lopulta voittaa, tai pelkkää kaaosta.

Valtio orgaanisten yhteisöjen palvelijana

Valtio on välttämätön: vähänkin suuremmissa yhteisöissä on aina syntynyt aito tarve vastata sekä ulkoisiin että sisäisiin turvallisuusuhkiin. Mutta valtion tulee olla orgaanisiin yhteisöihin nähden toissijainen toimija – niiden palvelija ja suojelija, ei niiden korvaaja.