Liberalismi epäonnistuu, koska se onnistuu

Sosialismi epäonnistuu, koska se epäonnistuu.
Liberalismi epäonnistuu, koska se onnistuu.

Sosialismin epäonnistuminen on suoraa. Se rakentuu valheellisen ihmiskäsityksen varaan. Se kieltää yksityisomistuksen luonnonoikeudellisen luonteen, perheen ensisijaisuuden, paikalliset yhteisöt ja sen, että suurin osa tiedosta on luonteeltaan hiljaista ja hajautunutta. Se yrittää konstruoida yhteiskunnan ylhäältä rationaalisen suunnitelman mukaan.

Käytännön seuraukset ovat tutut:

• Talouslaskennan mahdottomuus suunnitelmataloudessa johtaa systemaattiseen tuhlaamiseen ja pulaan.
• Kannustimien tuhoaminen lamauttaa työn ja innovaation.
• Vallan keskittyminen synnyttää pakkovallan, valheen ja pelon järjestelmän.
• Orgaanisten instituutioiden (perhe, uskonto, paikallisuus) purkaminen jättää ihmisen alttiiksi valtiolle.

Sosialismi ei romahda siksi, että sitä ”ei ole vielä kokeiltu oikein”. Se romahduttaa itsensä, koska se on ristiriidassa ihmisluonnon ja yhteiskunnan orgaanisen luonteen kanssa. Epäonnistuminen on kiinteä osa sosialismin sisäistä logiikkaa: mitä johdonmukaisemmin sitä toteutetaan, sitä nopeammin ja raaemmin se epäonnistuu.

Liberalismi toimii toisin. Se onnistuu monissa omissa tavoitteissaan – ja juuri siksi se tuhoaa itsensä.

Liberalismi vapauttaa yksilön perinteisten siteiden (perhe, uskonto, paikallisuus, velvollisuus) kahleista. Se korottaa autonomian, valinnanvapauden ja preferenssien tyydyttämisen korkeimmiksi arvoiksi. Markkinat ja teknologia tuottavat aineellista vaurautta ennennäkemättömällä tavalla. Yksilö voi valita elämäntyylinsä, uransa, seksuaalisuutensa ja lopulta jopa sukupuolensa.

Tämä ”menestys” syö kuitenkin ne perustat, joille kestävä yhteiskunta nojaa:

• Kun perhe on vain sopimus eikä luonnonmukainen instituutio, syntyvyys romahtaa.
• Kun aikahorisontti lyhenee individualismin, urakeskeisyyden ja kulutuksen myötä, ihmiset lakkaavat investoimasta tuleviin sukupolviin.
• Kun yhteinen hyvä korvataan yksilöiden oikeuksilla ja preferensseillä, sosiaalinen luottamus ja jaettu moraali haihtuvat.
• Kun orgaaniset yhteisöt heikkenevät, tilalle nousevat managerialistinen valtio ja korporaatiot, jotka hallitsevat yhä atomisoituneempia ja hauraampia yksilöitä.
• Kun merkitys katoaa, jäljelle jää performatiivinen identiteetti, mielenterveyskriisi ja nihilismi.

Liberalismi ei romahda siksi, että se epäonnistuu tavoitteessaan vapauttaa yksilö. Se romahduttaa itsensä juuri siksi, että se onnistuu siinä lähes täydellisesti. Vapautettu yksilö – ilman teleologiaa, hyveitä ja sitovia yhteisöjä – ei kykene ylläpitämään sitä järjestystä, joka teki vapauden ylipäänsä mahdolliseksi.

Sosialismin epäonnistuminen näkyy nälänhätinä, gulageina, muureina ja avoimena pakkovaltana. Se on räikeää ja siksi helpompi tunnistaa.

Liberalismin epäonnistuminen näkyy hitaammin ja pehmeämmin: romahtavana syntyvyytenä, epäonnistuneena maahanmuuttona, yksinäisyysepidemiana, mielenterveyskriisinä, byrokratian paisumisena, kulttuurisena tyhjyytenä ja yhä totaalisempana ”pehmeänä” hallintana (asiantuntijavalta, some-kontrolli, jatkuvasti laajeneva sääntely). Se ei näytä heti katastrofilta, koska aineellinen elintaso pysyy korkeana vielä pitkään sen jälkeen, kun moraalinen ja demografinen perusta on jo murtunut.

Sosialismi kuolee omaan mahdottomuuteensa.
Liberalismi kuolee omaan menestykseensä.