Tehokkuus on naamioitua valtaa

Kun hyveet (rohkeus, oikeudenmukaisuus, kohtuullisuus, viisaus) ja fronesis – kyky harkita konkreettisessa tilanteessa, mikä on hyvää tälle ihmiselle tässä yhteisössä – katoavat, tilalle nousee tekninen rationalismi.

Tekninen rationalismi ei kysy ”mihin tämä tähtää?” vaan ”miten tämä mitataan ja optimoidaan?”. Se ei enää tunne ihmisluontoa eikä yhteisön orgaanista muotoa – se tuntee vain indikaattoreiden kielen.

Siksi julkishallinto ja suuryritykset täyttyvät KPI-mittareista, auditoinneista, ”tuloksellisuusohjelmista” ja arvojulistuksista. Nämä eivät ole työkaluja yhteisen hyvän saavuttamiseen, vaan simulaatioita. Niiden tarkoitus on tuottaa tunne hallinnasta ja edistyksestä juuri silloin, kun todellinen kyky tuottaa hyvää heikkenee. Mitä ontompia, hauraampia, abstraktimpia ja byrokraattisempia järjestelmistämme tulee, sitä kovaäänisemmäksi muuttuu puhe ”tehokkuudesta”.

Tavallinen ihminen aistii tämän nahoissaan: ”tehokkuus” ei enää näytä merkitsevän sitä, että asiat hoituisivat paremmin, nopeammin tai oikeudenmukaisemmin, vaan ennen kaikkea sitä, että järjestelmä suojelee itseään, laajentaa valtaansa ja oikeuttaa olemassaolonsa. Ihmisestä tulee raaka-aine, jonka liikkeet, ajatukset ja suhteet on saatava sopimaan mittareihin.

Tehokkuusajattelu on naamioitua valtaa.

Kun yhteinen hyvä, jaettu todellisuuskäsitys ja jaettu moraali katoavat, vallanpitäjät tarvitsevat uuden kielen, jolla he voivat edelleen esiintyä välttämättöminä. Tyhjiön täyttävät iskusanat: ”tehokkuus”, ”tuloksellisuus”, ”dataan perustuva päätöksenteko”, ”synergia”, ”moninaisuuden huomiointi”, ”muutoksen ohjaus”, ”yhteinen tahtotila”, ”governance”, ”purpose-driven”, ”holistinen lähestymistapa”, ”ekosysteemi”, ”future-proofing”, ”strateginen visiotyö”, ”growth mindset”, legalistinen jargon ja niin edelleen.

Ne eivät vaadi yhteisymmärrystä hyvästä, vaan pelkkää uskoa kulloiseenkin asiantuntijaan ja mittariin. Ne muuttavat poliittiset ja moraaliset kysymykset teknisiksi – ja samalla siirtävät näppärästi vallan niille, jotka hallitsevat kulloisenkin teknisen jargonin.

Tässä ollaan managerialismin ytimessä.

Managerialismi ei ole neutraalia hallintoa: se on valtaa, joka ei enää tarvitse oikeutusta hyveestä tai yhteisestä hyvästä, koska se on määritellyt itsensä ainoaksi rationaaliseksi vaihtoehdoksi.