Rakkaus ihmiskuntaan, viha lähimmäiseen
Miksi vasemmistolainen rakastaa ihmiskuntaa yleensä mutta ei lähimmäistään erityisesti – ja miksi kaikki kutistuu abstraktioksi, hyvesignaloinniksi ja moraaliseksi teatteriksi.
Vasemmistolaiset rakastavat ihmiskuntaa yleensä, mutta vihaavat oman yhteiskuntansa ”vääriä mielipiteitä” omaavia ihmisiä erityisesti.
He puhuvat ”luonnonsuojelun tärkeydestä”, samalla kun äänestävät politiikkaa, joka siirtää päätöksenteon lähiyhteisöiltä kaukaisiin elimiin ja teollisuuden päästöt toisiin maihin.
He puhuvat ”köyhien auttamisesta”, samalla kun eivät itse maailman etuoikeutettuina ole valmiita konkreettisesti auttamaan absoluuttisen köyhiä ja hädänalaisia – etenkään, jos nämä eivät mahdu oikeaan narratiiviin.
He puolustavat ”ihmisoikeuksia” ja säätävät samalla politiikkaa, joka järjestelmällisesti kaventaa juuri niitä vapauksia, joita he väittävät puolustavansa.
He esiintyvät ”vapauden, suvaitsevaisuuden ja tasa-arvon” airuina, mutta sensuroivat ja vainoavat raivokkaasti poliittista oppositiota.
He puhuvat ”yleismaailmallisista oikeuksista” ja jättävät samalla huomiotta kanssakansalaistensa konkreettiset, jokapäiväiset oikeudet: turvallisuuden, kielen, kulttuurin ja yhteisön jatkuvuuden.
He vaativat ”avoimia rajoja” ja ”ihmiskunnan” vastaanottamista, samalla kun heikentävät sen yhteiskunnan koheesiota, turvallisuutta ja hyvinvointia, jonka varassa he itse elävät – ja kutsuvat vastustajiaan sydämettömiksi.
Huomaatteko kaavan?
Kaikki on abstraktiota.
Kaikki on performatiivista.
Kun kaikki tapahtuu vain abstraktioiden tasolla, ihminen lakkaa elämästä todellisuudessa.
Jäljelle jää eleitä, hyvesignalointia, iskulauseita ja moraalista teatteria – ei vastuuta konkreettisesta yhteisöstä, ei huolta lähimmäisestä, ei sitoutumista siihen paikkaan ja kansaan, jossa oikeasti eletään.