Monikulttuurisuuden monokulttuuri
Miksi ”monikulttuurisuus” tuottaa yhden ohuen, kulutukseen ja itseilmaisuun perustuvan monokulttuurin – ja miksi juuri vasemmisto on raivannut sille tien.
Nykyinen ”monikulttuurisuus” on yksi modernin ajan suurimpia semanttisia huijauksia. Se tuottaa yhden ainoan, ohuen, kulutukseen ja individualistiseen itseilmaisuun perustuvan monokulttuurin, joka levittäytyy kaikkialle samalla logiikalla.
Todellinen monikulttuurisuus tarkoittaisi elävien, juurevien ja toisistaan erottuvien elämänmuotojen rinnakkaiseloa: erilaisia kieliä, uskontoja, tapoja, perhekäsityksiä, aikakäsityksiä ja yhteisöllisiä siteitä, jotka eivät ole elämäntyylivalintoja vaan ylisukupolvisia perinteitä.
Sitä meillä ei ole. Mitä meillä on?
Samat globaalit brändit joka kylässä, sama nuorisomuoti, samat sneakerit, sama älypuhelin, sama somefeed ja sama nopeatempoinen ontto popmusiikki. Sama individualistinen, oikeuksiin ja itseilmaisuun keskittyvä moraali, josta on riisuttu paikalliset ja uskonnolliset sisällöt.
Ja meillä on kaikkialla sama managerialistinen kieli – ”inklusiivisuus”, ”moninaisuus”, ”turvallinen tila”, ”tehokkuus” – jonka tehtävä on juuri peittää kulttuurinen tyhjyys.
Tämä monokulttuuri sietää pintapuolisia eroja ruoan, vaatteiden ja festivaalien suhteen, mutta on syvästi vihamielinen kaikelle, mikä vaatii sitoutumista, arvohierarkiaa, uhrausta tai pysyvyyttä. Eroavat kulttuurit hyväksytään vain niin kauan kuin ne eivät haasta liberalistista yksilökäsitystä ja kulutusjärjestystä.
Surkuhupaisinta on, että tietä tälle kulutuskeskeiselle monokulttuurikehitykselle on pitkälti tasoittanut juuri vasemmisto. Se on vuosikymmeniä systemaattisesti heikentänyt niitä rakenteita, jotka tekevät kulttuureista aitoja: perhe on nähty sortavana, uskonto taantumuksellisena, kansallinen ja paikallinen identiteetti vaarallisena. Kunnia, velvollisuus ja häpeä on purettu ”vapautuksen” nimissä. Orgaaniset yhteisöt on korvattu valtiolla ja markkinoilla.
Kun nämä siteet katkaistaan, ihmisestä ei jää juuri muuta kuin abstrakti yksilö, hänen oikeutensa ja hänen kulutuspreferenssinsä. Juuri tähän tyhjiöön iskee globaali markkinamonokulttuuri. McDonald’s, Starbucks, Apple, Netflix ja TikTok eivät tarvitse vahvoja paikallisia kulttuureja. Ne tarvitsevat irrotettuja, liikuteltavia ja ahdistuneita kuluttajia. Vasemmisto on näille jäteille häkellyttävän tehokas työkalu tuottamaan liukuhihnalta juuri tätä lopputulemaa.
Orgaaninen kulttuuri antoi ihmiselle paikan, ajan, velvollisuudet ja päämäärän. Se vastasi kysymykseen: kuka minä olen suhteessa muihin, menneisiin ja tuleviin. Monokulttuurinen liberalismi vastaa: sinä olet sitä, mitä kulutat ja miten itseäsi ilmaiset.
Tämä identiteetti on tosiasiassa ohut ja hauras. Se ei kanna kriiseissä, ei synnytä lapsia, ei rakenna luottamusta eikä kestä sukupolvia. Siksi syntyvyys romahtaa sekä yksinäisyys ja mielenterveysongelmat kasvavat – samalla kun poliittinen kieli muuttuu yhä abstraktimmaksi ja performatiivisemmaksi.
Kun yhteinen hyvä ja jaettu elämänmuoto katoavat, jäljelle jää vain materia – ja poliittisella tasolla jatkuva kamppailu siitä, kenen hauras ”identiteetti” saa eniten suojelua.