Miksi yksikään puolue ei aja sitä, mitä julistaa?

Vastaus näkyy selvimmin, kun käy puolueet läpi yksi kerrallaan: jokainen julistaa yhtä mutta tekee käytännössä toista.

Vihreät julistaa kannattavansa ilmaston ja luonnon asiaa, mutta oikeasti se kannattaa politiikkaa, jossa vastustetaan ydinvoimaa ja jonka nimissä on tuhottu kotimaista teollisuutta. Päästöt siirrettiin silmänkääntötempulla Kiinaan ja Intiaan, joissa hiiltä poltetaan entistä enemmän. ”Vihreys” on käännetty päälaelleen, kun globaalit nettopäästöt eivät vähene ja luonto kärsii entistä enemmän.

Vasemmisto väittää puolustavansa suomalaista duunaria ja hyvinvointivaltiota. Oikeasti se on kannattanut massamaahanmuuttoa, joka polkee matalapalkkaisten palkkoja, heikentää heidän neuvotteluasemaansa ja kuormittaa julkisia palveluja kestämättömästi. ”Työväen asia” on käännetty päälaelleen, kun uudet äänestäjät korvaavat perinteisen työväen ja työväenluokan alueet muuttuvat vieraiksi.

Keskusta vannoo sanojen tasolla maaseudun nimeen, mutta tosiasiassa sen politiikka on ollut maaseudun tappolinjaa: EU-byrokratiaa, hurjia energiahintoja ja halpaa ulkomaista tuontia. Maaseutu autioituu, kun palvelut karkaavat kaupunkeihin. ”Subsidiariteetti” on käännetty päälaelleen, kun Bryssel ja Helsinki päättävät, miten maaseudun pitää kuolla.

Kokoomus puhuu yrittäjyydestä, vapaudesta ja perinteisistä arvoista, mutta on käytännössä vienyt Suomen itsenäisyyttä askel askeleelta EU:lle ja globaalille pääomalle. Se ajaa avoimia rajoja halvalle työvoimalle ja ylläpitää velkapohjaista taloutta ja inflaatiota, joka syö pienten yrittäjien ja palkansaajien ostovoimaa. Se ei kykene eikä halua ratkaista syntyvyyskriisiä – eikä edes YEL-järjestelmän romahdusta – kunhan suuryritykset ja kansainväliset sijoittajat pärjäävät. ”Yrittäjäystävällisyys” ja ”isänmaallisuus” on käännetty päälaelleen, kun ne tarkoittavat ylikansallisten korporaatioiden etuja kaiken muun kustannuksella ja yhä autoritäärisemmän EU-integraation edistämistä.

RKP väittää puolustavansa ruotsinkielistä vähemmistöä ja kaksikielisyyttä, mutta ajaa samalla äärimmäisen avointa maahanmuuttopolitiikkaa, joka heikentää Suomen kulttuurista yhtenäisyyttä ja pitkällä tähtäimellä myös ruotsinkielisten asemaa. Se priorisoi lyhytnäköisesti oman kieliryhmänsä etuja kaiken muun kustannuksella: kun maahanmuutto kasvattaa väestöpohjaa ja muuttaa demografiaa, ruotsinkielisten suhteellinen osuus pienenee ja kaksikielisyyden ylläpitäminen muuttuu entistä vaikeammaksi. Silti RKP jatkaa samaa linjaa, ikään kuin suomenkielisten ja ruotsinkielisten edut olisivat vastakkain – vaikka todellisuudessa ne ovat samat: turvallinen, yhtenäinen ja itsenäinen Suomi. ”Ruotsinkielisten etujen puolustaminen” on käännetty päälaelleen, kun oma pieni etu asetetaan koko maan pitkän aikavälin selviytymisen edelle.

Nämä puolueet myyvät unelmahöttöä sinisilmäisille, mutta käytännössä ne palvelevat samaa järjestelmää vain eri pakkauksessa. Tuon järjestelmän lojaliteetit ja tavoitteet ovat muualla kuin suomalaisten yhteisen hyvän ajamisessa.