Minimivaltion myytti

Klassiset liberaalit vastaavat minulle usein, etten ymmärrä, mistä negatiivisissa vapausoikeuksissa on kyse – ja ettei klassisesta liberalismista voi mitenkään seurata valtiovallan kasvua. Libertaarit puolestaan vetoavat usein jonkin maan väitettyyn kultaiseen kauteen (esimerkiksi itsenäistymisen jälkeiseen Yhdysvaltoihin), jolloin maassa vallitsivat ”laajat vapaudet” muka samanaikaisesti ”minimivaltion” kanssa – ja joka siksi kelpaisi tavoiteltavaksi malliksi myös vaikkapa Suomelle. Yritän tässä kirjoituksessa vastata näihin väitteisiin.

Progressiivinen liberalismi on väistämätön seuraus klassisesta liberalismista

Klassinen liberalismi korosti alun perin negatiivisia oikeuksia eli vapautta ilman muiden puuttumista. Ongelma on kuitenkin se, ettei liberalismi koskaan pysy ”ohuena”.

Kun poistat yhteisen hyvän ja luonnollisten velvollisuuksien käsitteet, jäljelle jää vain valtion avulla toteutettava yksilön oikeuksien tavoittelu. Aluksi vaaditaan vain negatiivista vapautta. Mutta kun perinteiset kulttuuriset normit ja yhteisöt syrjäytetään liberalismin nimissä, ihmiset huomaavat olevansa heikkoja, köyhiä, sairaita tai syrjäytettyjä. Tällöin liberalismi siirtyy väistämättä positiivisten oikeuksien hyvinvointivaltiovaiheeseen (Yhdysvalloissa ”Progressive Era”): oikeus terveydenhuoltoon, koulutukseen, asuntoon, turvalliseen tilaan ja niin edelleen.

Tämä ei ole liberalismin ”väärinkäyttöä” vaan sen looginen kehityskulku. Kun velvollisuuksia ei enää ole, oikeuksista tulee ainoa moraalinen kieli. Ja oikeuksia on helppo keksiä liukuhihnalta koko ajan lisää.

Liberalismi ja siihen kytkeytyvä velka- ja kulutusvetoinen kapitalistinen talousjärjestelmä muodostavat yhdessä dynamiikan, joka johtaa väistämättä suurempaan valtioon:

1. Liberalismi hajottaa moraalisen yhtenäisyyden ja perinteiset yhteisöt → syntyy sosiaalisia ongelmia (perheiden hajoaminen, yksinäisyys, alueellinen eriarvoisuus).
2. Liberalistinen talousjärjestelmä tuottaa jatkuvaa epävakautta (korkea aikapreferenssi, velkavetoiset kuplat ja niitä seuraavat talouskriisit, kulutuskeskeisyys).
3. Kun paikalliset yhteisöt ja kulttuuriset normit ovat heikentyneet, atomistiset yksilöt vaativat valtiolta ratkaisuja.
4. Valtio laajenee: sosiaaliturva, sääntely, keskuspankki, identiteettipolitiikka ja lopulta managerialistinen hallinto.

Tämä on se paradoksi, jota oikeistoliberaalit ja libertaarit eivät osaa tai halua nähdä: mitä enemmän liberalismi korostaa yksilön vapautta ja kaikkialle läpitunkevaa kuluttajalogiikkaa, sitä enemmän se ruokkii lyhytjänteisyyttä ja kaaosta, joka vaatii yhä vahvempaa valtiota hallitsemaan seurauksia.

Kuten Alasdair MacIntyre osuvasti totesi: liberalismi ei pettänyt siksi, ettei sitä toteutettu puhtaana. Se petti juuri siksi, että sitä toteutettiin. Sen ihmiskuva on puutteellinen, ja siksi se ei kykene koskaan pysymään ”ohuena”.

Myytti Yhdysvalloista 1788–1913 ”minimivaltion” esimerkkinä

Klassiset liberaalit mainitsevat usein Yhdysvaltain perustamisesta ensimmäiseen maailmansotaan ulottuvan kauden (1788–1913) esimerkkinä ”minimivaltion” toimivuudesta. Tosiasiassa alati laajeneva valtio ja alati laajeneva velkapohjainen talousjärjestelmä (eli kapitalismi) ovat kasvaneet alusta asti yhdessä. Myös Yhdysvallat oli vuosina 1788–1913 kaukana ”puhtaasta vapaudesta” (sellaista ei ole koskaan ollut), ja se sisälsi jo siemenet nykyiselle finanssikapitalismille:

• Osakeyhtiöt ja rajallinen vastuu olivat jo keskeisessä roolissa. Pacific Railway Actin (1862) myötä valtio antoi valtavia maa-avustuksia yksityisille rautatieyhtiöille. Tämä loi jo varhain poliittisesti suojattuja suuryrityksiä – kaukana spontaanista markkinatoiminnasta.
• Pankkitoiminta oli jo fractional reserve -pohjaista. Valtio katsoi tätä järjestelmää läpi sormien ja jopa hyötyi siitä, mutta ydinmekaniikaltaan osittaisvarantojärjestelmä – pankkien rahanluonti tyhjästä – on ennen kaikkea yksityiseltä sektorilta nouseva moraalinen ongelma (jonka esimerkiksi katolinen kirkko on aina tuominnut), ei suinkaan mitään sosialismia. Yhdysvalloissa koettiin useita pankkipaniikkeja (1837, 1857, 1873, 1893 ja 1907), jotka johtuivat juuri tästä rahanluontimekanismista – ja joiden seurauksena lopulta tarvitaan aina keskuspankki vakauttamaan luonnostaan epävakaata järjestelmää. National Banking Act (1863) loi kansallisen pankkijärjestelmän, joka mahdollisti fractional reserve -toiminnan laajemmin.
• Velkaantuminen oli jo voimakasta. Erityisesti sisällissodan jälkeinen kausi ja teollistuminen rahoitettiin massiivisella velalla ja osakeyhtiörakenteilla.
• Sisällissota ja Lincolnin hallinto olivat jo itsessään massiivista valtion pakkovaltaa: habeas corpus jäädytettiin (suoja mielivaltaista vangitsemista vastaan), ensimmäinen tulovero otettiin käyttöön ja valtio otti haltuunsa rautateitä ja teollisuutta sotaponnistelujen nimissä. Tämä oli kaikkea muuta kuin ”minimivaltiota”.
• Korkeat tullit. Morrill Tariff (1861), myöhempi McKinley Tariff (1890) ja muut vastaavat: erittäin korkeat tullit suojelivat amerikkalaista teollisuutta. Tämä oli selkeää protektionismia, ei vapaakauppaa.

Tämä ”kultainen kausi” oli liberaalin kapitalismin kehitysvaihe, jossa valistuksen luomat fiktiot (osakeyhtiö, rajallinen vastuu, fractional reserve) olivat jo voimakkaasti läsnä. Se ei ollut ”spontaani järjestys” vaan konstruktivistinen prosessi, jossa valtio ja suurpääoma tekivät tiivistä yhteistyötä. Julkisen sektorin koko oli pieni, mutta regulatiivinen ja rakenteellinen interventio oli jo merkittävää – ja juuri näillä interventioilla luotiin pohja alati laajenevalle velkapyramidille, suuryritysvetoiselle kapitalismille sekä paisuvalle liittovaltiolle sosiaaliohjelmineen.

Kuten Burke sanoi Ranskan vallankumouksesta: kun abstraktit periaatteet irrotetaan orgaanisesta todellisuudesta, historiasta ja luonnollisesta laista, tuloksena on utopia – oli se sitten vasemmistolainen tasa-arvoutopia tai oikeistoliberaali vapausutopia. Kumpaakaan ei tietenkään ole ”koskaan kokeiltu riittävästi”.