Kittilän kultakaivoksen tapaus osoittaa liberaalin talouspolitiikan ydinvirheen

Joku tuntematon kommentaattori julkaisi X:ssä osuvan viestin Kittilän kultakaivoksesta:

Me olemme nyt antaneet Kittilän kultakaivoksen kanadalaiselle omistajalle kultaa yhteensä 62 200 kg. Se tarkoittaa 3 000 kultaharkkoa. Rahassa noin 4 miljardia euroa. Ja annamme lisää. Jos tarvitsemme itse, niin lainaamme.

Korvaukseksi olemme saaneet 1/1000 osan. Aivan, yhden tuhannesosan. Tunnetko muita yrittäjiä, joiden kate olisi yksi promille, hiukan alle?

Sellainen vientiyritys me olemme. Harjoitamme rahanvientiä. Ja vienti tuntuu vetävän.

Kultakaivoksen johtaja ei kiittele. Hän vain harmittelee, kun yritys tekee tappiota.

Tukalassa tilanteessa rahaa asianmukaisiin puhdistusjärjestelmiin kaivosyhtiöltä ei liikene, suljetusta kierrosta puhumattakaan. Jätteet on saatava purkaa purkuputkella kohti erillislailla rauhoitettua, koko pääuomaltaan Naturaan kuuluvaa Ounasjokea. Näin voi tapahtua, sillä muuta emme vaadi. Viennin on vedettävä.

Työnjako on siis sellainen, että omistaja vastaa kullasta, me ja meidän luonto lopuista. Ja kun kulta loppuu, niin jäljelle jää vain poltettua maata.

Uusi kaivoslaki pitää saada nopeasti pois tauolta ja takaisin valmisteluun!

Kittilän kultakaivoksen tapauksessa näkyy jälleen liberalistisen talouspolitiikan ydinvirhe: kansallisesta yhteisestä hyvästä luopuminen.

Liberalismi näkee talouden ja resurssit abstraktina globaalina markkinana, ei kansallisen yhteisön orgaanisena omaisuutena. Kun Suomi sallii kanadalaisen yhtiön louhia Kittilän kultaa lähes ilmaiseksi ja viedä suurimman osan arvosta ulos, se noudattaa liberaalia talouslogiikkaa, joka ei aseta hyödykkeille mitään muuta arvoa kuin niistä välittömästi ulospumpattavan hyötyarvon: ”pääoman vapaa liikkuvuus” nousee uudeksi pyhäksi normiksi, jolloin kaikenlainen kansallinen etu jää aina toissijaiseksi ”vapaakaupan” (jota ei edes oikeasti ole olemassa) ja ”investointien” edessä.

Kittilän kaivos on esimerkki siitä, miten velkapohjainen talousjärjestelmä yrittää ylläpitää ”jatkuvaa talouskasvua” myymällä luonnonvarojaan ulkomaisille yhtiöille sen sijaan, että se investoisi omaan väestöönsä sekä perhe- ja maaseutupolitiikkaan. Sama juttu kuin maahanmuuttopolitiikassa: kun oma väestö ei kasva, järjestelmä korvaa sen joko ulkomaisella pääomalla ja/tai ulkomaisella työvoimalla.

Lyhytnäköinen voitto nyt uhraa aina pitkän aikavälin kestävyyden: tässä tapauksessa puhtaan luonnon, itsemääräämisoikeuden ja tulevien sukupolvien perinnön.

Jos talouspolitiikan lähtökohtana olisi kansan ”yhteinen hyvä”, olisi selvää, että:

• luonnonvarat kuuluvat ensisijaisesti kansalle ja tuleville sukupolville, eivät ulkomaisille osakkeenomistajille,
• kaivostoiminnan pitää olla ekologisesti kestävää ja taloudellisesti reilua (suuri osa tuotosta jäisi Suomeen verojen ja kansallisen omistuksen kautta),
• subsidiariteetti: päätökset tehtäisiin mahdollisimman lähellä itse taloudellista aktiviteettia, ei Brysselissä tai Torontossa.

Kyseessä on syvä itsemääräämisoikeuden menetys (taloudellinen, poliittinen ja alueellinen/ympäristöllinen itsemääräämisoikeus).

Kultakaivos on strateginen luonnonvara. Kulta on paitsi arvometalli myös geopoliittinen resurssi (keskuspankkien varanto, kriisiaikojen turva). Kun omistus on ulkomaisella yhtiöllä, Suomi menettää tosiasiallisen kontrollin siihen, mihin kulta käytetään ja kenelle se menee kriisitilanteessa. Samalla Suomi sitoutuu kansainvälisiin sopimuksiin ja investointisuojaklausuuleihin, jotka rajoittavat tulevien hallitusten mahdollisuutta muuttaa kaivoslakia tai vaatia parempia ehtoja. Jos Suomi yrittää tiukentaa sääntöjä, yhtiö voi haastaa valtion kansainvälisessä välimiesoikeudessa.

Suomi menettää myös kyvyn päättää omasta ympäristöstään: ulkomainen yhtiö määrittelee, mitä riskejä suomalainen luonto saa kantaa.

”Pääomien vapaa liikkuvuus” ja muut globalistien pyhät dogmit eivät ole ”taloudellista realismia”, vaan kansallista itsepetosta. Kun yhteinen hyvä korvataan globaalilla voitontavoittelulla, luonnonvarat myydään pilkkahintaan ja ympäristö jätetään maksamaan lasku. Kansallinen etu alistetaan ”vapaalle pääoman liikkeelle” ja ”investointien houkuttelulle”, samalla kun Suomi menettää asteittain kyvyn päättää omasta tulevaisuudestaan.