Abortti ei ole ”oikeuskiista”, vaan hyveiden harjoittamisen koe

Kun abortti kehystetään oikeuskiistana (naisen ”oikeus kehoonsa” vs. kohtulapsen ”oikeus elämään”), koko keskustelu luisuu konstruktivistiseen ansaan.

Keskustelusta tulee subjektiivisten oikeuksien nollasummapeliä, jossa ei enää ole yhteistä objektiivista todellisuutta (elämän telos, luonnollinen laki, hyve): vain ”minun oikeuteni on tärkeämpi”.

Tämän oikeuskehyksen omaksuminen on nimenomaan juuri abortin vastustajille jatkuvaa syöksykierrettä:

Koska liberaali paradigma lähtee juuri siitä, että ihmiset nähdään muista ihmisistä irrallisina atomeina, niin yksilön autonomia nousee kaikkein pyhimmäksi oikeudeksi. Pro life häviää jo sillä hetkellä, kun se hyväksyy tämän liberaalin oikeuskehyksen, koska silloin se myöntää implisiittisesti, että abortti on legitiimi tasapainottelukysymys kahden oikeuden välillä.

Kohtulapsen oikeus elämään näyttää abstraktilta ja etäiseltä, ja keskustelu siirtyy automaattisesti kaltevalle pinnalle: milloin naisen oikeus voittaa kohtulapsen oikeuden? Ensin 12 viikkoa… sitten 20 viikkoa… lopulta syntymähetkellä.

Tosiasiassa abortti ei ole moderni ”oikeuskiista”, vaan hyveiden harjoittamisen koe tilanteessa, jossa ihmisten välinen valta on äärimmäisen epäsuhtaisesti jakaantunut.

Mitä suurempi ihmisten välinen valtaero on, sitä suurempi on aina hyveiden (erityisesti oikeudenmukaisuuden, maltillisuuden ja rakkauden) vaatimus – koska juuri silloin kiusaus mielivaltaan on suurin.

Lähes jokainen ymmärtää, että poliittisen vallan väärinkäyttö on väärin tai että pomon suhde tämän vastapalkkaamaan harjoittelijaan on väärin.

Lähes jokainen ymmärtää, että lapsen ja tätä kasvattavan vanhemman suhteessa on mahdollisuus monenlaiseen mielivaltaan, koska vanhempi on lasta joka suhteessa luonnollisesti kaikin puolin vahvempi (fyysisesti, taloudellisesti, kokemuksellisesti), mutta vanhemman tehtävä on suojella heikompaa ja kasvattaa lapsi täyteen kukoistukseen (eudaimonia).

Mutta entäs äidin ja isän suhde kohtulapseen? Se on äärimmäisin valtasuhde, jonka luonto tuntee. Kohtulapsi on täysin puolustuskyvytön, äänetön, ”piilossa”. Hänellä ei ole voimaa, ääntä eikä valtaa. Äidillä on absoluuttinen elämän ja kuoleman valta.

Nyt hyvin monet ovatkin sitä mieltä, että äärimmäisen valtasuhteen väärinkäytös on täysin hyväksyttävää, koska ”urakehitys” tai ”ei sovi elämäntilanteeseen”.

Juuri tässä epäsuhtaisuudessa hyve-etiikka ei ole enää ”suositeltavaa”: se on välttämätöntä ihmisyyden säilymiselle. Jos hyve petetään täällä, koko yhteiskunnan perusta murtuu.

Hedelmöityksestä lähtien uusi ihminen on oman DNA:nsa omaava orgaaninen kokonaisuus, jonka telos on kasvaa täyteen kukoistukseen. Abortti ei ole ”valinta”. Se on luonnon järjestyksen katkaisemista. Se on viattoman elämän tuhoamista äidin mukavuuden vuoksi.

Kun ihmisarvoa aletaan suhteellistaa, se ei koskaan pysähdy tähän.

Yhteiskunta, joka hyväksyy abortin, voi kyllä edelleen julistaa olevansa sivistysyhteiskunta – mutta todellisuudessa se on vajonnut takaisin pakanakansojen barbariaan, jossa vahvempi saa tuhota heikomman omien etujensa takia.

Elämä ei ole ”oikeus”. Se on lahja, jota vahvempi on aina velvoitettu suojelemaan.