Miksi suomalaisia perinteitä puretaan systemaattisesti?

Käsittelin edellisessä kirjoituksessani ”Suvivirsi ja kulttuurinen itsemurha” sitä, miten yhden aktivistin valitus riitti tekosyyksi suomalaisen perinteen purkamiselle. Se herättää kuitenkin suuremman kysymyksen: miksi suomalaisia perinteitä puretaan ylipäätään näin systemaattisesti?

Kyse ei ole sattumasta, vaan aikakautemme ideologiasta, jota leimaa kohtalokas ylimielisyys: usko siihen, että jokin tämän ajan ideologinen rationalisti pystyy suunnittelemaan ja muokkaamaan kulttuuria omasta päästään paremmaksi kuin vuosisatojen kulttuurievoluutio.

Kuten Edmund Burke jo 1700-luvun lopulla kirjoitti:

Yhteiskunta ei ole pelkkä sopimus niiden kesken, jotka juuri nyt sattuvat elämään. Se on sopimus niiden kesken, jotka ovat kuolleet, jotka elävät ja jotka ovat vielä syntymättömiä.

Perinteet ovat juuri tätä sopimusta.

Ne eivät ole ”rationaalisen suunnittelun” tuotteita. Ne ovat kulttuurievoluution tulosta: tapoja, rituaaleja ja kertomuksia, jotka ovat säilyneet ajan saatossa, koska ne palvelevat yhteisön selviytymistä, koheesiota ja merkityksenantoa tavoilla, joita yksittäisen ihmisen puhdas järki ei kykene täysin rekonstruoimaan tai korvaamaan.

Kun perinteitä puretaan ”inklusiivisuuden” tai ”neutraaliuden” nimissä, emme tiedä, mitä kaikkea samalla tuhoamme. Emme tiedä, mitkä hiljaiset mekanismit pitävät yhteisön kasassa, luovat luottamusta tai siirtävät eteenpäin niitä sanattomia arvoja, jotka tekevät elämästä kestävää.

Historia on täynnä esimerkkejä siitä, miten yhteiskuntaa ylhäältä alas katsoneet ja suunnitelleet ideologiset rationalistit tuhosivat perinteitä luullessaan olevansa niitä älykkäämpiä – ja heräsivät sitten myöhemmin ihmettelemään, miksi heidän yhteiskuntansa murenee jalkojen alta.

Siksi Suvivirsi ei ole vain laulu.

Se on osa sitä kulttuurista kudosta, joka sitoo meidät yhteen ajan ja sukupolvien yli.

Kun sitä aletaan purkaa, emme vain ”poista vanhaa tapaa”.

Me riskeeraamme jotain, mitä emme ehkä osaa enää koskaan palauttaa.