Massamaahanmuutto ja velkatalouden kasvupakko

Massamaahanmuutto on ennen kaikkea liberaalin velkapohjaisen talouden ja sen noudattaman kasvumallin looginen seuraus.

Miten?

Raha syntyy velkana

Nykyinen talousmalli perustuu velan luomiseen tyhjästä. Tämä ei ole metafora vaan kuvaus siitä, miten raha syntyy. Toisin kuin usein kuvitellaan, pankit eivät pohjimmiltaan lainaa eteenpäin tallettajien jo olemassa olevia rahoja. Kun pankki myöntää lainan, se kirjaa lainasumman velallisen tilille uutena talletuksena – raha luodaan siis kirjanpitomerkintänä juuri sillä hetkellä, kun laina nostetaan. Näin valtaosa liikkeellä olevasta rahasta ei ole keskuspankin painamaa käteistä, vaan liikepankkien luotonannossa syntynyttä velkarahaa. Tätä kutsutaan osittaisvarantojärjestelmäksi (fractional reserve): pankin on pidettävä vain murto-osa veloistaan varantoina, ja loppu syntyy lainaamalla.

Keskuspankki puolestaan ohjaa tätä koneistoa rahapolitiikallaan. Se asettaa ohjauskoron, jolla pankit saavat keskuspankkirahaa, ja matalalla korolla se kannustaa ottamaan ja myöntämään yhä enemmän lainaa. Lisäksi keskuspankit tavoittelevat tietoisesti tyypillisesti noin kahden prosentin inflaatiota: raha on siis suunniteltu menettämään arvoaan. Tämä rankaisee säästämistä ja palkitsee velkaantumista ja kulutusta – se on rakenteellinen kannustin korkeaan aikapreferenssiin.

Velkapohjainen rahajärjestelmä on näin rakenteellisesti suunniteltu niin, että velan määrän on pakko kasvaa jatkuvasti.

Miksi velan on pakko kasvaa

Jotta velallinen voi maksaa lainansa korot, hänen täytyy nimittäin saada lisätuloa – ja lisätulo voi tulla vain kahdesta lähteestä:

• taloudellisesta kasvusta (tuotanto, kulutus ja palkat nousevat) tai
• uudesta velasta (joku muu ottaa uutta lainaa, joka kiertää järjestelmässä).

Koska lähes kaikki raha on velkaa, koko järjestelmä on pyramidi: vanhojen velkojen korot maksetaan uusilla veloilla. Jos uutta velkaa ei oteta riittävästi, korot jäävät maksamatta → pankit joutuvat kirjaamaan tappioita → luottokriisi → deflaatio → romahdus.

Kolme kasvun ehtoa

Jotta velkapyramidi ei romahda, järjestelmä tarvitsee jatkuvasti kolmea välttämätöntä asiaa.

1. Jatkuvaa kulutuksen kasvua

Tämä luo yhteiskuntaan voimakasta lyhytjänteisyyttä. Jos kulutus ei kasva, yritykset eivät myy, voitot pienenevät, palkat eivät nouse eivätkä verotulot kasva – silloin velalliset eivät saa rahaa korkojen maksuun. Kulutuksen kasvattaminen pakottaa ihmiset elämään hetkessä (kulutusluotot, osamaksut, trendituotteet). Juuri siksi korkea aikapreferenssi on järjestelmän sisäinen vaatimus.

2. Jatkuvaa työvoiman tarjontaa eli väestönkasvua

Tarvitaan enemmän työntekijöitä, enemmän kuluttajia ja enemmän veronmaksajia. Jos syntyvyys romahtaa, työikäinen väestö supistuu → palkat nousevat (työvoimapula) → yritysten voitot pienenevät → verotulot pienenevät → julkinen ja/tai yksityinen velka ei enää kestä. Maahanmuutto on nopein tapa korvata tämä vaje ilman, että tarvitsee nostaa kantaväestön syntyvyyttä – mikä taas vaatisi kulttuurista muutosta ja matalaa aikapreferenssiä, mihin järjestelmä ei kykene.

3. Jatkuvaa BKT:n kasvua

BKT mitataan pääosin kulutuksella ja investoinneilla. Jos BKT ei kasva, velan suhde BKT:hen nousee → luottoluokitukset heikkenevät → korot nousevat → velanhoitokulut räjähtävät. Kasvu on ainoa tapa pitää velanhoitokyky yllä.

Velkapyramidi romahtaa, jos jokin näistä kolmesta pysähtyy. Siksi järjestelmä pakottaa jatkuvaan kasvuun. Se ei voi olla vakaa ilman jatkuvaa inflaatiota, kulutuksen yllyttämistä ja väestön tuontia.

Sama järjestelmä, eri retoriikka

Tämä on juuri se syy, miksi sekä vasemmisto että oikeistoliberaalit ajavat maahanmuuttoa – vaikkakin eri retoriikalla:

• Vasemmisto saa maahanmuutosta moraalisen narratiivin (”ihmisoikeudet”, ”monikulttuurisuus”, ”rikkaiden velka kehitysmaita kohtaan”) ja uuden, valtiosta riippuvaisemman äänestäjäkunnan.
• Oikeistoliberaalit ja elinkeinoelämä saavat halpaa työvoimaa, kuluttajia ja kasvua, joka pitää osakekurssit ja velkapyramidin pystyssä – vielä hetken.

Molemmat osapuolet palvelevat samaa velkapohjaista kasvujärjestelmää, vain erilaisella retoriikalla. Juuri tämä on Hilaire Bellocin teoksen The Servile State (1912) ydin: kapitalistit ja valtio muodostavat liiton, jossa tavallinen kansa maksaa laskun.

Jos joku sanoo ääneen, että tämä on suunnitelmallista väestöpolitiikkaa taloudellisen kasvun nimissä, hänet leimataan aina salaliittoteoreetikoksi – juuri siksi, että hän silloin haastaa koko liberaalin kasvufiktion ja pyrkii näyttämään, ettei keisarilla ole vaatteita.

Kaksi projektia, sama tabu

Edellä esitetty analyysini konkretisoituu vielä entisestään, jos pysähdymme hetkeksi miettimään tätä faktaa: 1960–70-luvuilla luotiin valtava ideologinen paine saada naiset täysipäiväiseen työelämään. Kun tämä projekti onnistui, syntyi heti seuraava: monikulttuurisuus ja massamaahanmuutto.

Miksi?

Koska, kuten yllä juuri kuvasin, velkapohjainen talousjärjestelmä vaatii jatkuvaa kasvua: jatkuvaa kulutusta, jatkuvaa työvoimaa ja jatkuvaa BKT:n nousua. Velkapyramidi ei pysy pystyssä, ellei uutta velkaa synny jatkuvasti lisää.

Kun suomalaiset naiset eivät enää synnyttäneet riittävästi lapsia ja kotitalouksien kulutus jäi vajaaksi, tarvittiin uutta väestöä pitämään talouden rattaat pyörimässä.

Molemmissa tapauksissa luotiin vahva tabu:

• Jos kyseenalaistit päiväkotijärjestelmän lapsen vuosituhansia vanhasta luonnollisesta kasvuympäristöstä käsin, olit ”taantumuksellinen”, ”naisten alistaja” ja ”patriarkaatin kannattaja”.
• Jos kyseenalaistat massamaahanmuuton, olet ”taantumuksellinen” ja ”rasisti”.

Sama järjestelmä. Sama logiikka. Sama tabu.

Ensin hajotettiin perhe. Sitten tuotiin korvaava väestö. Kaikki kasvun nimissä.

Milloin me lopetamme teeskentelyn ja myönnämme, ettei tämä ollut mikään luonnollinen kehitys, vaan suunniteltu taloudellinen ja kulttuurinen muutos?