Haavikko ja murtuva keskiluokka
Miten itsenäinen keskiluokka muuttui valtion ja markkinoiden ohjaamaksi massaksi — luenta Paavo Haavikon teoksesta Murtuva keskiluokka (1992).
Uusi yhteiskuntaluokka on syntymässä,
ja uudessa yhteiskunnassa
on neljä luokkaa
joissa yhdellä, rahalla,
ei ole mitään yhteistä muiden kanssa,
ja kaksi yhteiskuntaluokista,
keskiluokka ja työläiset, kaksoset,
toivovat että niillä ei olisi mitään yhteistä toistensa kanssa,
mutta yhdessä ne toivovat vielä, että niillä ei olisi mitään tekemistä neljännen luokan kanssa,
jonka nimi on esteiset.
— Paavo Haavikon profetaaliset sanat teoksessa Murtuva keskiluokka (1992).
Murtuva keskiluokka on yksi Haavikon terävimmistä aikalaiskirjoituksista. Siinä hän kuvaa, miten itsenäinen, itsetietoinen ja taloudellisesti suhteellisen vakaa keskiluokka muuttuu valtion, kulutuksen ja byrokratian ohjaamaksi massaksi Suomen 1960–80-lukujen murroksessa.
Tässä Haavikko on omalla tontillaan: hän on aina ollut erinomainen kuvaamaan keskiluokan roolia välittävänä kerroksena yksilön ja valtion välillä – ja sitä, miten tämä kerros on vähitellen menettämässä autonomiansa.
Keskiluokka oli Suomessa perinteisesti se kerros, joka suojasi yksilöä valtion suoralta vallalta ja piti yllä orgaanista yhteiskuntaa. Kun keskiluokka murenee, valtion ja abstraktien globaalien markkinoiden valta kasvaa. Haavikon mukaan 1990-luvulle tultaessa suomalainen keskiluokka ei enää omista omaa elämäänsä, vaan on riippuvainen valtion tulonsiirroista, suojatyöpaikoista ja kulutuskulttuurista.
Todellisuutta realistisesti katsova Haavikko näkee modernin Suomen rakentamisen sellaisena kuin se tosiasiassa tapahtui: konstruktivistisena, poliittisen eliitin, median ja korporaatioiden ylhäältä alas ohjaamana projektina, joka ei enää kasva orgaanisesti alhaalta käsin.
Haavikko on eräs harvoista suomalaisen kirjallisuuden nimistä, joka ymmärsi, miten sekä riippuvuutta ja holhousta luova hyvinvointivaltio että velkapohjaisen talousjärjestelmän synnyttämä korporaatiovetoisuus ja kulutuskeskeisyys luovat vapauden sijaan vain uudenlaista orjuutta. Ihminen ei enää elä perinteisten arvojen tai omien autenttisten pyrkimystensä mukaan, vaan valtion ja markkinoiden määrittelemien roolien mukaan.
Haavikko on toki aina myös mestarillinen kielikriitikko. Hän ymmärtää, että kieli on valtaa ja byrokraattinen kieli siten valheen väline: totuuden puhuminen vaikeutuu, kun sanat irtaantuvat todellisuudesta.
Teos on tyypillistä Haavikkoa – terävää ja usein melankolista. Ja valitettavan ajankohtaista yhä edelleen.
Haavikon teokset ovatkin useimmiten ennen kaikkea surumielisiä aikalaistodistuksia. Hän ei niinkään tarjoa lukijalle vastauksia; hänen roolinsa oli pikemminkin toimia Suomen rappion tarkkanäköisenä dokumentoijana.